Jatkosota
Norjalaiset vapaaehtoiset 1941-1944
Muistomerkki Jatkosodassa kaatuneille norjalaisille vapaaehtoisille
Sijainti: Rovaniemi, Norvajärven kylä, noin 20 km Rovaniemen keskustasta pohjoiseen osoitteessa: Lentosatamantie 54.
Paljastettu: 26.6.1994
Aloitteen tekijä ja suunnittelija: Helge Nyfeldt Wiig (15.12.1916-26.7.2006)
Pystyttäjä ja ylläpitäjä: Norske krigsveteraner Finland 1941-1944
Taustatietoa:
Yli 1000 norjalaista vapaaehtoista taisteli Suomen puolesta Jatkosodassa. Heistä kaatui 196, eli melkein joka viides. Suurin osa heistä on haudattu silloisen Sallan hautausmaalle. Omaiset ja elossa olevat asetoverit keräsivät 1990-luvun alussa keskuudestaan huomattavan rahasumman muistomerkin pystytystä varten. Se ei tuolloin kuitenkaan ollut mahdollista Neuvostoliiton/Venäjän maaperälle Norjasta puhumattakaan. Norjassa heitä pidetään maanpettureina. Norjalaisia taisteli myös itärintamalla suomalaisen SS-pataljoonan tapaan, mutta tässä kyseessä olevat vapaaehtoiset oli värvätty nimenomaan Suomeen. Miehitetystä Norjasta ainoa mahdollisuus päästä Suomen rintamalle oli kuuluminen saksalaisjoukkoihin, jotka hoitivat Lapin puolustusta. Sotatapahtumista voi lukea esimerkiksi norjalaisen Sven T. Arnebergin vuonna 1993 ilmestyneestä erinomaisesta teoksesta "Tragedie i Karelen - norske skijegere i den finske Fortsettelsekrigen 1941-44" (266 s.). Kirjassa on runsaasti myös muualla julkaisemattomia kuvia ja karttoja.
Suomen metsähallituksen kanssa oli tehty sopimus muistomerkin pystyttämiseksi Norvajärvelle saksalaisten hautausmaan lähistölle. Tämän sopimuksen Suomi kesällä 1991 syytä ilmoittamatta kuitenkin irtisanoi. Syy oli se, että Suurkäräjien puhemies Jo Benkow oli kirjoittanut Suomen eduskunnan kollegalleen Ilkka Suomiselle, että muistomerkki olisi epäystävällinen teko Norjaa kohtaan. Myös Suomen suurlähettiläs Kaarlo Yrjö-Koskinen vastusti hanketta.
Suomen sotilasasiamies everstiluutnantti Tapani Hankaniemi lähti ajamaan asiaa uudelta pohjalta. Laadittiin uusi anomus kaatuneiden omaisten, ei heidän asetoveriensa nimissä. Myönteinen päätös Suomesta saatiin parin vuoden kypsyttelyn jälkeen. Hankaniemi sai asialle moraalista tukea mm. puolustusministeri Elisabeth Rehniltä ja puolustusministeriön kansliapäällikkö Pertti Nykäseltä. Norjan lehdistössä, radiossa ja televisiossa käytiin kiihkeää väittelyä puolesta ja vastaan. Iltapäivälehti VG (Verdens Gang) kirjoitti 6.7.1993 mm: ” Sotilasasiamies Tapani Hankaniemi on törmäyskurssilla oman suurlähettiläänsä kanssa…”. Suurlähettiläs totesi VG:ssä seuraavana päivänä, ettei hänellä ole ”mitään sitä vastaan, jos muistomerkki pystytetään yksityiselle maalle”. Sopimusasiakirja saapui lokakuussa 1993. Metsähallituksen puolesta sen olivat valmiiksi allekirjoittaneet johtaja Pentti Roiko-Jokela ja kiinteistöpäällikkö Matti Multamäki, jolla oli suuri osuus myönteiseen tulokseen. Allekirjoitustilaisuudessa norjalaisten joukkoon kuului muistomerkkiasian alkuunpanijan Helge N. Wiigin lisäksi viisi muuta veteraania ja omaista. Esimerkiksi erään rouvan kaksi veljeä oli kaatunut Sallassa, toinen heistä vain 17 -vuotiaana. Suomalaisia edustivat sotilasasiamies ja hänen avustajansa FM Juhani Halvari. Samalla paljastettiin myös noin 60 cm x 40 cm kokoinen kiveen kiinnitettävä pronssivalulaatta. Sen tekstin olivat laatineet Wiig ja Hankaniemi. Laatassa lukee ”Til minne om de 196 norske frivillige som falt i fortsettelsekrigen – Niiden 196 norjalaisen vapaaehtoisen muistoksi, jotka kaatuivat Jatkosodassa”.
Muistomerkin paljastus tapahtui 26.6.1994 Norvajärvellä. Norjalaisia paikalle jaksoi matkustaa pari bussilastillista. Ohjelmaan kuului trumpettisoolo, muistopuhe ja laulu ”Gud signe vårt fedreland”. Vielä tämänkin jälkeen norjalaiset muistomerkin vastustajat yrittivät viimeisenä keinonaan poistattaa laatassa olevat Suomen ja Norjan liput, mutta perusteluiksi sopivaa lainkohtaa ei löytynyt kummastakaan maasta.
Mainittakoon, että Helge N. Wiig oli ilmoittautunut vapaaehtoiseksi jo Talvisotaan, mutta Norjasta ei valmiussyistä tuolloin päästetty upseereita lähtemään. Wiig oli miehityksen alussa taistellut saksalaisia vastaan. Suomesta palattuaan hänet tuomittiin maanpetturuudesta menettämään sotilasarvonsa sekä kuudeksi ja puoleksi vuodeksi pakkotyöhön. Sen hän kärsi viimeistä päivää myöten saamatta koko aikana tavata muita omaisiaan kuin isänsä yhden kerran. Muut hengissä selviytyneet norjalaiset vapaaehtoiset saivat keskimäärin yli kolmen vuoden tuomiot. Sen jälkeiset vuosikymmenet he perheineen ovat eläneet maanpetturin leimat otsassa, ”väkeä, jota ei kutsuta kahville”. Suomi ei ole millään tavoin virallisesti huomioinut tai edes kiittänyt näitä puolestaan taistelleita ja henkensä uhranneita. Jatkosodan muistomitalianomuksetkin tyrmättiin Puolustusministeriössä viimeksi vuosina 2000 ja 2002, päätöksen tekijöinä silloiset puolustuspoliittisen osaston päälliköt amiraali Juhani Kaskeala ja Juha Harjula.
Historiallinen totuus on, että norjalaiset olivat vapaaehtoisia, täysin verrattavissa ruotsalaisiin ja virolaisiin vapaaehtoisiin. Saksalaiset sotilaat olivat täällä käskystä. Edellä kuvattu vaatimaton muistolaatta luonnonkivessä Suomen Lapissa on pysähtymisen ja ajatusten arvoinen.
Tapani Hankaniemi
